Ironman Copenhagen 23.8.2015 - Juoksu

Kuten triathlon ja tämä koko kisaraporttikin, myös tämä juoksu-osa koostuu kolmesta osasta. Ne ovat eri vaiheet, joilla maratonia lähdin suorittamaan.

Alkuperäinen suunnitelma oli tämä:
1: Ota ensimmäiset 20 minuuttia kevyesti ja ala syömään
2: Juokse 2 tuntia tasaisella tavoitevauhdilla ja syö
3: Juokse maaliin niin kovaa kuin pystyt ja syö

Lopputulos oli tämä:
1: Juokse 13 km käsi housuissa vatsaa pidellen
2: Kävele/hölkkää 2 tuntia ja kokeile kaikkia vessoja
3: Juokse maaliin niin kovaa kuin pystyt ja syö

Juoksureitti koostui neljästä kierroksesta aivan Kööpenhaminan ytimessä. Katsojia oli luvassa reitin varrelle erittäin paljon, ja olin kuullut edellisvuosilta kertomuksia aivan uskomattomasta meiningistä ja kannustuksesta.

Juoksemaan lähtiessä erittäin positiivinen asia oli se, että juoksujalat olivat vielä aivan kunnossa. Negatiivinen sen sijaan se, että vatsan kipu vain paheni kun lähdin juoksemaan. Menin todella rauhassa ensimmäiselle huoltopisteelle, missä pidin seuraavan suunnitellun vessatauon. Valitettavasti tämäkään vessakäynti ei auttanut kipuun mitenkään. Jatkoin ensimmäiset parikymmentä minuuttia kevyesti noin 5:15 min/km vauhtia.

Parinkymmenen minuutin jälkeen takaa juoksi TuUL:n kilpailija, jonka kanssa vaihdoin muutamat sanat ja voivottelin vatsan tilannetta. Tällä kaverilla oli juuri suunnitelmaani sopiva noin 4:50-4:55 min/km vauhti, joten liityin seuraan juoksemaan. Mun juoksu tosin oli aika hirveän tuntuista ja pidin jatkuvasti toista kättä housun kuminauhan alla ja venytin sitä niin, etteivät housut painaisi vatsaa yhtään. Myös numerovyö piti nostaa rinnan ympärille, pois vatsan päältä. Sain pidettyä vauhtia yllä noin 10 km asti, kunnes jouduin vain toivottamaan tsempit ja hidastamaan kävelyyn.

Tästä alkoi parin tunnin kärsimys, jonka aikana kävin vessassa noin kymmenen kertaa, joista jokainen oli täysin väärä hälytys. Juostessa / kävellessä tuntui kuin hätä tulisi housuihin ihan hetkenä minä hyvänsä ja vessaan olisi päästävä välittömästi. Bajamajassa istuessa ei sitten tapahtunutkaan mitään, vaan istuskelin siellä vain tyhjän panttina. Erittäin turhauttavaa! Mutta kun vatsa tyyntyi ja kipu väheni heti alas istuessani.

Laahustamista. Välillä teki mieli poiketa taustalla näkyvään omaan hotelliin lepäämään.

Koska olo ei vatsatukosta lukuunottamatta tuntunut muuten pahalta, jatkoin juomista ja syömistä juostessani, kunnes...

15 kilometrin kohdalla, juuri rantabulevardilla laahustaessani, jouduin yhtäkkiä, ilman mitään ennakkoaavistustakaan pysähtymään ja oksentamaan koko vatsan tyhjäksi. Ja kyseessä ei todellakaan ollut mikään pieni ja ujo yökkäys, vaan tavaraa tuli ihan valtoimenaan kadulle ja kengille. Vielä tyhjääkin vatsaa kramppasi ja roikuin kadulla pää alaspäin kunnes kaikki oli ulkona. Ja yleisö huusi kadulla ja veneissä. Kukaan ei tosin kysynyt, että oonko kunnossa... Hetken kuluttua nousin taas pystyyn, heilutin yleisölle, ja jatkoin matkaa. Varmaan aika tervepäisen näköistä touhua tällainen.

Edes tämä tyhjennys ei muuttanut tilannetta mihinkään, vaan vatsakipua ja tätä vessa-juoksu-kävelyä jatkui vielä piiiitkät 13 km. Keskeyttäminenkin kävi kyllä mielessä jatkuvasti, mutta en pitänyt sitä vaihtoehtona. En ollut nimittäin mitenkään uupunut ja mieli sekä jalat olivat aivan kunnossa. Eteneminen kyllä sujui, kunhan piti huolen, ettei vatsa heilu liikaa ja kävi istumassa välillä. Oksentamisen jälkeen aloin juomaan pelkkää kokista, koska kylmä vesi/urheilujuoma tuntuivat nyt tosi inhottavilta.

28 kilometrin kohdalla sitten putket vihdoin aukesi ja sain tehtyä yhden (1) onnistuneen vessakäynnin. Ihanaa. Ja tämä ratkaisi kaikki ongelmat! Vatsaan ei enää sattunut, jalat olivat edelleen kunnossa ja pystyin juoksemaan niin lujaa kuin halusin. Aivan upea tunne! Viimeiset 14 kilometriä tulinkin kiihtyvällä vauhdilla maaliin asti. Viimeisen 14 km keskivauhdiksi tuli reipas 4:45 min/km, mikä herätti aika paljon huomiota yleisössä ja muissa kilpailijoissa kiitäessäni muista ohi aivan hurmiossa. Painelin vaan eteenpäin niin lujaa kuin jaloista lähti, että jäisi edes asiaankuuluva lopetus tälle päivälle.

Viimeisen 14 kilometrin ajan askel oli aika kevyt ja vauhdikas.

Maalisuoralle kaartaessani jaksoin tuulettaa ja saattoi siinä päivän ensimmäinen hymykin irrota. Ei tästä kuitenkaan tullut ihan sellainen tunnevyöry kuin olin odottanut, sillä päällimmäisenä mielessä oli pettymys. En ollut pyöräilyn loppumisen jälkeen vilkaissutkaan aikaa, sillä en halunnut nähdä haaveiltujen tavoiteaikojen valuvan tavoittamattomiin. Siksi taululle pysähtyneet lukemat 10:49:51 olivat todellinen yllätys. Rehellisesti sanoen arvioin viettäneeni matkalla noin tunnin pidempään. Vaikka tavoite oli päästä lähelle 10 h lukemia tai jopa sen alle, tätä asiaa pohtiessa ja raporttia kirjoittaessa olen ymmärtänyt, että kyllähän tämäkin tulos oli erittäin hyvä. Näin ensikertalaisen kokemuksella en oikein ymmärtänyt, mitä kehossa tapahtui ja miten asiaa olisi voinut korjata. Enpä tosin ymmärrä täysin vieläkään, mutta nyt ainakin tiedän millaisia tuntemuksia tällaisessa suorituksessa voi kohdata.

Palautuminen heti käyntiin. Kesän paras olut!

Tässä tulokset.

Tässä dataa Movescountissa.

Käteen jäi mitali maaliinpääsyn merkiksi eli nyt voin myös pitää hankkimiani Ironman-tuotteita julkisesti häpeilemättä. Kaiken kaikkiaan Kööpenhaminan Ironman oli aivan huikea tapahtuma, jopa paljon parempi kuin mitä odotin. Voin varauksetta suositella sitä kaikille, jotka täydellä matkan kisan suorittamista suunnittelevat. Ilmoittautukaa! Alle sata paikkaa enää jäljellä!

Tällä suorituksella en pystynyt puristamaan itsestäni läheskään kaikkea irti, joten myös palautuminen on ollut nopeaa. Jalkoihin tuli pari rakkoa, jotka haittasivat kävelyä hieman seuraavana päivänä. Muuten mitään vaivoja ei kisasta jäänyt. Töissä portaita kiivetessäni tosin huomaan hengästyväni nopeammin, joten kyllä se rasitus siellä taustalla kuitenkin lymyää. Lepo on siis silti tarpeen. Märkäpuku taas kerran hieroi aurinkorasvaa hartioista pois, joten hartiat olivat auringon paahteessa vietetyn päivän jälkeen hieman punaiset. Onneksi kuitenkin vain ihan vähän. Auringossa palaminen ei ole cool.

Kisasta jäi myös niin paljon hampaankoloon, että tekisi mieli päästä uuteen yritykseen niin pian kuin mahdollista. Nyt kuitenkin on ansaitun levon aika, ja seuraava treenijakso alkaa sitten syssymmällä. Päätökset ensi vuoden kisoista ovat vielä tekemättä, mutta ensi vuonna teen täysimatkan ehkä jo alkukesällä. Joroinen varmaan tulee käytyä myös. Myös tavoitteet ensi kauden kisoihin ovat vielä asettamatta, mutta entistä kovempaa on tietysti mentävä!

Finisher-paita on aika siisti, sitä tulee varmasti käytettyä. Mitalin takana muuten lukee "THIS IS NOT A TEA PARTY".

Tämän Rautamies-blogin kirjoittelu on kyllä ollut oikein mukavaa, ja on ollut kiva huomata, että porukka on jopa kysellyt, koska lisää luettavaa tulee. Myös tätä kautta saamani kannustus on ollut mahtavaa, kiitos siitä kaikille! Jatkan tänne kirjoittelua & Facebook-sivun päivittelyä jatkossakin, joten seuratkaa, jos edelleen kiinnostaa.

Ironman Copenhagen 23.8.2015 - Pyöräily

Pyöräreitti lähti Köpiksestä pohjoiseen rannikkoa pitkin, minkä jälkeen tehtiin kaksi kierrosta sisämaan kautta kiertäen ennen paluuta kaupunkiin. Rannikon tie oli aivan flätti, mutta sisämaan reitti olikin hieman mutkaisempi ja mäkisempi kuin odotin.

Pyöräilyssä suunnitelmana oli ottaa ensimmäiset parikymmentä minuuttia hyvin rauhallisesti ja sen jälkeen ajaa aerobisen kynnyksen tuntumassa, noin 140 bpm sykkeillä. Tällä taktiikalla toivoin pääseväni noin 35-36 km/h keskinopeuksiin pyöräilyssä.

No, heti pyöräilyn alussa huomasin sykemittarin näyttävän aivan mitä sattuu. Sykevyö oli sekoillut ennenkin, mutta luulin sen silloin johtuvan tyhjästä paristosta. Nyt paristo oli vaihdettu ja edellisen päivän testilenkillä sykkeet näkyivät ihan oikein sekä ranteessa että pyörän mittarissa. Nyt lukemat näytti viivaa tai ne olivat jotain 50-70 bpm välillä. Mutta no hätä, kyllä ilman sykemittariakin pyöräily sujuu, mutta tehojen pitäminen riittävän maltillisella tasolla saattaisi olla aika vaikeaa. Sykevyö alkoi kuitenkin toimimaan noin 25 km kohdalla kun irroitin vyön lähettimen hetkeksi.

Pyörä kisakunnossa. Taustalla siintää Juutinrauman silta. Tuli hankittua pyörään uusi xlabin geelilaukku, jotta sain kaikki tarvittavat geelit ahdettua mukaan.

Pyöräilyyn lähtiessä huomasin lisäksi, että vatsassa on aika paljon ylimääräistä, kun jatkuvasti tuli röyhtäyksiä ja pieniä yökkäyksiä merivettä suuhun. Vatsaan sattui myös aika pahasti, mutta sen kanssa pystyi sinnittelemään. Ajattelin, että se kyllä helpottaa heti, kunhan pysähdyn käymään vessassa huoltopisteellä. Vessatauko tosin viivästyi sen vuoksi, että kolmella ensimmäisellä huoltopisteellä ihan vaan yksinkertaisesti unohdin pysähtyä. Vessat olivat huoltopisteillä aina ensimmäisinä ja niiden vilahtaessa ohi en viitsinyt enää kääntyä takaisin, vaan päätin sinnitellä aina seuraavalle huoltopisteelle. 

Noin 85 km kohdalla kylän läpi ajettaessa oli vielä muutama sata metriä mukulakivitietä, mikä ravisti vatsaa niin, että olisi tehnyt mieli kävellä mielummin. Seuraavalla huoltopisteellä (95 km) en todellakaan enää unohtanut vessoja, vaan pysähdyin hotelli helpotukseen.

Vaikka vessatauko helpottikin hädän tunnetta, vatsakipu vaan jatkui. Seuraavan kierroksen toivoin hieman, että rengas puhkeaisi ja saisin hyvällä syyllä pitää edes pienen tauon... Mutta enempää taukoja en pitänyt, vaan halusin vain päästä nopeasti vaihtoon ja pois pyörän päältä. Uskoin vatsakivun loppuvan, kun pääsen juoksemaan.

Sinänsä geelien, veden, urheilujuoman ja suolan ottaminen ei tuntunut mitenkään pahalta, vaan tankkasin energiaa koko ajan suunnitellulla tavalla. Ainakin melkein. Joku geeli ja suola-annos taisi jäädä ottamatta hajamielisyyden vuoksi. Nyt ymmärrän, että toistuvan tankkausmuistutuksen asettaminen kelloon olisi hyvä idea. Lisäksi huomasin, että yksinkertaisenkin tankkaussuunnitelman noudattaminen voi olla henkisesti yllättävän hankalaa, kun suorituksen aikana mielikuvitus laukkaa ja muutokset alkavat tuntumaan järkeviltä.

Pyöräreitin kylissä kannustus oli upeaa ja etenkin mukulakivien aiheuttamaa kärsimystä oli seuraamassa iso liuta ihmisiä. Lisäksi Geels Bakke oli reitillä ollut vähän pidempi mäki (yksi Tanskan suurimmista kuulemma, ei silti kovin iso), joka oli merkitty katsojille pyöräilyn hotspotiksi. Ja porukkaa olikin paikalla tosi paljon. Ajoradalla olevan ihmismassan keskelle muodostui kapea käytävä, minkä läpi ajettiin ihmisten kannustaessa huutaen, soitellen torvia tai musiikkia, juosten ja heilutellessa isoja lippuja pyöräilijöiden edessä. Tässä teki niin mieli nousta putkelle ja tykittää mäki ylös kuin jollain ympäriajon vuorietapilla konsanaan, mutta maltoin mieleni ja kapusin mäen molemmilla kerroilla rauhallisesti ilman reisien hapottamista.

Lopulta vaihtoon kurvatessa aikaa oli kulunut 5 tuntia 17 minuuttia. Keskinopeus jäi siis noin 34 km/h. Sykkeetkin jäivät turhan matalalle, ja siltä ajalta kun mittari toimi, keskisyke oli vain 136. Yli varttitunnin hitaampi pyöräily kuin toivoin, ja toiveet 10 tunnin alituksesta kokivat kolauksen. Mutta ei hätää, millä tahansa onnistuneella juoksulla tekisin vielä tosi hyvän ajan! 

Jos jaksat, lue seuraavaksi Osa 3 - Juoksu. Se on paras osa, lupaan.

Ironman Copenhagen 23.8.2015 - Uinti

No kaikki alkoi siitä, kun ensi kertaa yöllä heräsin tunti ennen kellon soittoa. Sitä ennen olin tosin herännyt jo pari kertaa aikaisemminkin. 

Kello oli kolme ja sydän jo hakkasi. Takana oli 5-6 tuntia suht hyvää unta, eli olin saanut levättyä ihan mukavasti. Vaikka keho oli jo herännyt ja alkoi käymään kovilla kierroksilla jännityksen vuoksi, yritin torkkua vielä kellon soittoon asti. Ihan sinne asti en malttanut, vaan nousin ylös laittamaan itseäni valmiiksi.

Paljon ei tarvittu; aamutoimet, aurinkorasvaa pari kerrosta, kisa-asun pukeminen ja vettä pulloihin. Aamupalaksi tonnikalasämpylä, banaani ja appelsiinimehu. Sen jälkeen siirtelin tavaroita paikasta toiseen ja luin tarkistuslistoja toistuvasti, kunnes olin viideltä valmis lähtemään taksilla lähtöpaikalle.

Taksikuskini kertoi juosseensa 182 maratonia ja kilpailleensa kansainvälisellä tasolla. Oli sponsorit ja kaikki, mikä oli kuulemma harvinaista 1970-luvulla. Hän juoksi treenatessaan 20 km joka päivä ja vikonloppupäivisin maratonit. Juokseminen loppui 1977. Jalat on paskana ja nykyään hän tulee joka päivä Ruotsista Kööpenhaminaan ajamaan taksia. Oli iloinen kaveri ja tsemppasi mua kovasti kisaan.

Uintipaikka ennen auringonnousua. 

Uintipaikkana oli Amager Strandparkin suojainen laguuni, missä uintireitti teki yhden kierroksen kolmen sillan alta. Kävellessäni sillalla kohti vaihtopaikkaa huomasin, että poijuja onkin vedessä enemmän kuin kilpailuohjeessa oli kerrottu. Nyt vedessä kellui keltaisia ja punaisia poijuja, eikä niiden sijainnit täsmänneet ohjeeseen. Osasin kuitenkin päätellä, että punaiset poijut pitää jäädä vasemmalle, keltaiset oikealle.

Pyörä oli pitänyt tuoda vaihtoalueelle jo edellisenä päivänä. Vaihtoalueella pistin nyt pyörän kuntoon täyttämällä renkaat ja laittamalla täydet pullot telineisiin. Sen jälkeen yritin vain rentoutua ja nauttia tunnelmasta. Haastattelin muita suomalaisia ja kuuntelin juontajien höpötyksiä. Kova puhuri kävi idästä ja suomipoikaa kylmäsi, joten piti laittaa kaikki vaatteet päälle ja jumppailla vähän.

Viimeisiä virityksiä pyöriin. Aurinkokin on jo noussut mollottamaan.

Ennen lähtöä hiukan harmitti se, etten ollut saanut aamukahvia, eikä ruoansulatus sitten oikein lähtenyt käyntiin aamulla. Eli edellispäivän pastapäivällinen ei löytänyt tietään ulos, vaikka kävin bajamajassa pariin kertaan starttia odotellessa. No, vessassa pitäisi käydä matkan aikana joka tapauksessa, joten nyt siitä seuraavasta käynnistä tulisi vain hieman pidempi.

Siellä ollaan jossain itku silmässä jännittämässä.

Mun ikäryhmän (30-34) lähtö oli klo 0710, edellä vain pro-kilpailijat ja kymmenen tunnin alittajat. Omaa lähtöä odotellessa tunteet nousivat pintaan ja melkein silmät kostuivat, niin vapauttava tunnelma oli edellisten lähtöjen juostessa veteen. Nyt se on menoa ihan oikeasti.

Oma uinti lähti hienosti liikkeelle ja sopivaan rytmiin pääsi heti. Vedessä ei ollut juurikaan ruuhkaa, vaikka pientä kontaktia tulikin. Vesi oli kirkasta ja pohjan näkyessä vauhti tuntui aivan hurjalta. Eka silta 500 m, toinen 1100 m, sitten pian jo käännyttiin takasuoralle. Helppoa menoa! Pian kolmannen sillanalituksen jälkeen vesi sameni ja huomasin, että mun vieressä joku nousi ylös ja alkoi kävellä. WTF, Jesús huijaa! Pian omatkin kädet ottivat pohjaan ja pysähdyin ihmettelemään missäs hitossa nyt oikein ollaan. Koko ryhmä oli lähtenyt uimaan liikaa kohti keltaista poijua ja ajautunut matalikkoon. Pikainen korjausliike syvempään veteen ja matka jatkui kohti seuraavaa siltaa.

Takasuoralla. Sielläkin joku vapahtajakompleksista kärsivä kilpailija kävelee keskellä ryhmää.

Nyt tuuli pääsi puhaltamaan pientä aallokkoa, joka alkoi hieman häiritä uintia. Hengityspuolen vaihtaminen ei tuntunut hyvältä, joten jatkoin hengittämistä aaltojen puolelta. Vettä tuli hörpittyä aika paljon, ja vatsaan alkoi röyhtäilyistä huolimatta kertyä ilmaa. Uskon, että tämä onkin perimmäinen syy loppukisan ongelmiin.

Pian 2700 m takana.

Kolmannen sillan jälkeen kierrettiin vielä poijut laguunin pohjukassa, minkä jälkeen uitiin vajaa 1000 m maaliin. Laguunin pohjukassa vesi haisi pahalle ja ajattelin, että toivottavasti mikään huvivene ei ole tyhjentänyt septitankkiaan siihen veteen. Kisaan jälkeen järjestäjältä tuli tieto, että joku risteilijä oli juuri näin Kööpenhaminan edustalla tehnyt, ja sen vuoksi uintipaikalla oli kisapäivänä mitattu aavistuksen normaalia korkeampia e.coli-bakteeripitoisuuksia...

Uinnin aika oli 1:15:42, eli vauhtina keskimäärin 1:59 / 100 m. Täsmälleen kuten toivoinkin. Ja odotukset loppukisalle olivat korkealla; tätä menoa jopa alle 10 h voidaan hyvinkin päästä!

Lue seuraavaksi Osa 2: Pyöräily, niin tiedät enemmän.

Ironman Copenhagen 23.8.2015

Nyt se on taputeltu.

Rautamiehestä tuli Ironman.

Kauden päätapahtuma ja vuoden kestäneen valmistautumisen päämäärä jätti totisesti jälkensä ja kisan jälkeiset fiilikset ovat lievästi sanoen ristiriitaiset. Olen onnellinen maaliin pääsystä, hyvästä ajasta ja kaikesta saamastani kannustuksesta, mutta toisaalta itkettää, nolottaa ja suututtaa, koska odotin parempaa. Tiesin (luulin) pystyväni parempaan tulokseen ja se olisi ollut upea tapa päättää tämä kausi. Olen pähkäillyt jo monet syyt ja tekosyyt sille, miksi suoritus ei mennyt niin kuin suunnittelin. Olenkin jo monesti mietteissäni keksinyt mikä tai kuka oli syypää. Mutta eipä sellainen spekulointi taida mitään auttaa, joten ei tälle auta kuin antautua ja tunnustaa, että tulos on tulos on tulos. Ja vain juostut tulokset lasketaan, oli omat kuvitelmat omista kyvyistä millaiset tahansa. Kausi on ohi ja taso on tämä.

Kisa on ohi. Huippusuoritus jäi vielä odottamaan ensi kautta.

Ajatella, että oikeat urheilijat joutuvat kokemaan epäonnistuneiden suoritusten aiheuttamia pettymyksiä kaudesta toiseen, varmasti vielä sata kertaa suurempina kuin minä ikinä. Raskasta olisi ammattiurheilijan elämä. Itselleni tämä on kuitenkin vain harrastus ja motivaatiosta huolehtii kilpailuhenkisyys ja narsistinen näyttämisen halu. Elanto ei tästä ole kiinni ja mulle töitä on vielä huomennakin, saavutetuista urheilutuloksista riippumatta.

Mutta nyt asiaan, tässä raportti tämän kauden huipennuksesta lievästi höystetyn ja dramatisoidun trilogian muodossa, olkaa hyvät:

Osa 1: Uinti
Osa 2: Pyöräily
Osa 3: Juoksu

Disclaimer: Jos raporttini ovat mielestäsi liian pitkiä, olet nyt väärässä paikassa. Tai jos et halua sanaakaan lukea siitä, miten minun ruoansulatus toimi tai siis ei toiminut, lukeminen ei välttämättä ole ihana kokemus. Mutta jos mielestäsi valitan turhasta ja teen kärpäsestä härkäsen, olet luultavasti oikeassa. Ehkä itsekin tajuan sen, kunhan kirjoitan tämän tarinan loppuun asti.